Polaroid Photo

Pictures from Muutoksen tuuli

Muutoksen tuuli

tavallisen naisen tavallista elämää

to
5
heinä '12

Elämän helppous

päivityksestä on pitkä aika. Mutta siihen on hyvä syy. En tiedä pystynkö vieläkään kirjoittamaan kaikkea mitä olisi ehkä syytä saada paperille, tai näppäimistön kautta ulos tuotettua jo oman itseni takia. En tiedä olenko valmis käymään vielä läpi viime viikkojen tapahtumia. Mutta yritän.

Elämän oletetaan olevan helppoa, usein se varmasti onkin tyydyttävää ja tietyllä tavalla seesteistä. Kaikilla meillä varmasti liittyy siihen omat vaikeutensa kuukaudesta toiseen, mutta ne aika hyvin turruttaa, eikä niitä muutaman kuukauden kuluttua enää huomaa. Ne menevät siinä vähän niin kuin sivussa ja kuuluvat kunkin meistä arkeen. Joskus elämä sitten ottaa napakamman otteen ja ravistelee, toisia enemmän toisia vähemmän. Mutta uskon, ettei kenenkään tarvitse kantaa enempää kuin on tarkoitettu. Tai siihen haluan uskoa, en aina tiedä uskonko, mutta se auttaa jaksamaan, varsinkin nyt.

14.6 torstaina vuotta 2012 tiesin aamulla herätessäni, että ensi yönä meille syntyy vauva, kauan odotettu pienokainen. Ja kyllä, niin todellakin tapahtui. Pieni ”nyyskämme” päätti tulla tähän maailmaan 2.25h synnytyksen jälkeen kahdella kevyellä ponnistuksella. Pojallamme oli kokoa 3890g, pituutta 52,5cm ja pipo kivat 35cm. Täydellinen pieni oli syntynyt. Siirryimme osastolle, hyvin ellei täydellisesti menneen synnytyksen jälkeen. Nukuimme yön lähekkäin, vaikka pojasta seurattiinkin sokereita, emme antaneet sen häiritä täydellistä onneamme pienokaisesta. Lapset kävivät seuraavana iltapäivänä meitä katsomassa ja olimme varautuneet siihen, että sunnuntaina pääsemme kotiin viettämään ihanaa arkea.

 Mutta toisin kävi, elämän suuri koura puuttui peliin. Nyyskälle nousi lauantaina lämpö, jota minua hoitaneet halusivat seurata. Yöllä kun tuli sokerin seurannan aika tuli toisia huoneita hoitanut kätilö ja pyysi lupaa ottaa pojastamme crp:n. Silloin olin varma ettei kaikki ole hyvin. Nyyskä oli ollut kovin itkuinen, käsittely arka. Halusi vain olla rinnalla yhdessä asennossa, jossa kipuja ei iholla ollut. Olin varma, että meidän tiemme ei vie sunnuntaina kotiin vaan la-su yönä teho-osastolle. Nautin vielä pienen hetken unta pienokainen lähelläni, nuuskuttelin ja rukoilin, että kaikki kääntyy hyväksi, äiti on lähellä.

Kahden aikoihin tuona yönä hoitaja tuli kertomaan crp tason nousseen 31 vaikka sen tulisi olla alle 5, ja samalla hän kysyi ”haluaako äiti lähteä saattamaan vauvan osastolle?” Olin tyrmistynyt kysymyksestä, totta kai halusin. Vauva oli minun. Kerroin hoitajalle matkalla, että minä haluan äitinä olla lähellä koko ajan. Olin valmis muuttamaan tehovalvontaan, muttei se tietenkään käynyt päinsä. Vauva tutkittiin, todettiin käsittely araksi ja lääkäri teki päätöksen antibiootin aloituksesta. Kotiin oli lähtenyt yöllä viesti ”poika viedään teholle kuume noussut”. Pidin nyyskän päästä kiinni, kun lääkäri tähtäsi kanyylin otsasuoneen. Olisi tehnyt mieli itkeä, niin sydämeni oli palasina kun pienokaiseni huusi siinä tutkimuspöydällä alasti, enkä voinut äitinä ottaa häntä syliin ja lohduttaa. Mutta jostain syystä pysyin rauhallisena. Pidin hellästi kiinni, että verinäytteet saatiin päästä otettua ja ensimmäinen antibiootti laitettua. Seuraavaksi otettiin keuhkokuva. Sain välissä nyyskän syliin, rinnalle. Lääkäri halusi aloittaa myös syöttöpunnistukset, jotta nähtiin paljonko maitoa menee ja ylipäänsä nouseeko se.  Istuin teholla kolme tuntia, kunnes läksin ylös kolmannesta kerroksesta kuudenteen nukkumaan, hetkeksi. Sovimme hoitajien kanssa, että minä hoidan vauvani. Aina kun hän tarvitsee minua soitetaan minut paikalle, tai muutoin tulen käymään 3h välein, jolloin kuivitetaan, punnitaan ja syödään, sekä ollaan ihan vain lähekkäin. Tästä alkoi elämäni raskain viikko pyörimään kuin hidastettu elokuva.

Minä koitin pumpata maito käsin, sähköllä ja viimein hoitajan antamalla aventilla, jolla sain Nyyskän avulla maidon nousemaan. Natrium arvot nousivat, Nyyskän kielijänne teki ruokailusta liian hankalaa, piti alkaa pullottamaan 40ml joka kolmen tunnin välein. Minä istuin yöt teholla imettäen, nukuttaen poikaa vasten rintojani, pumpaten huoneeni sängyn laidalla kolme kerrosta välissämme, jotta minun maitoni olisi pääasiallinen maito. Poika kun sylki luovutetun pois. Saimme jossain vaiheessa viikolla, olisiko tiistaina tai keskiviikkona vihdoin kielijänteen poikki, Nyyskä tarkastettiin vierihoitoa varten, sillä crp oli lähtenyt hienosti laskuun. Kaiken piti olla kunnossa, kunnes erikoistuva lääkäri halusi tehdä ekg:n. Ja minä olin valmis romahtamaan uudelleen. Romahdinkin, kun lääkäri tuli kyselemään että onko suvuissa äkkikuolemia, tajuttomuuskohtauksia. Onneksi poika ei ollut sylissäni ja aivan ihana hoitaja oli takanani ottamassa kiinni. Silloin itkin, taas. Viikko oli ollut itkua liikaa täynnä, päähäni koski koko ajan kyynelten vain virratessa poskillani kun olin yksin. Itkin vessassa yöllä, jotta muut saisivat nukkua, eikä hoitajat kyselisi liikaa. En jaksanut vastailla kaikille erikseen kuinka vauvani jaksoi kerroksia alempana. Alkoi uusi hoitakierre teholla. Luulimme jo, että kaikki olisi hyvin, kun lasten kardeologi tuli kertomaan epäilyksensä.

Löysin yhteyden mieheni ostamaan koruun. Siinä oli tyttärille tummanpunaiset sydämmet ja pojalle vaalea. Meidän poikamme sydän ei ollut terve. Sähköradat kulkivat väärin. Oli riski ja on vieläkin riski rytmihäiriöihin. Vuorokausi holterointi ei antanut uutta tietoa. Joka päivä tehtävät ekg:t antoivat toivoa paremmasta, edelleen on toivo paremmasta.  Päivät kuluivat kuin sumussa, piti olla vahva ja koko ajan romahtamisen pelko oli läsnä. Mies oli realisti, minä itkin ja pelkäsin pahinta. Kun katsoin poikaani kaikkien letkujen keskellä pelkäsin että se on viimeinen kerta kun näen hänet. Pidin sylissäni paljon, jäin välillä teholle nukkumaan poika sylissäni, sillä pelkäsin. En ollut, enkä ole valmis luopumaan hänestä.

Pääsimme torstaina vihdoin vierihoitoon synnyttäneiden osastolle takaisin. Huonekaverini oli vaihtunut jo kahdesti. Sain pitää hetken huonetta vain meitä varten. En päästänyt poikaa silmistäni hetkeksikään, pyysin miestä tuomaan kantoliinan, jotta voisin syödä poika sylissäni. Edes vessaan en mennyt yksin. Illalla kun nukuimme vierekkäin, itkin hiljaa, tällä kertaa onnesta. Pienokaiseni oli siellä missä hänen paikkansa oli. Minun vieressäni.

Lääkärit halusivat tehdä koko perheestä ekg:n. Ja niin me koko perhe valmistauduimme siihen perjantai aamuna. Mitään muutoksia ei tullut. Edelleen toivo terveestä sydämestä oli olemassa, mutta lääkärit halusivat varmistaa pojan hyvinvoinnin kotonakin ja päättivät että lääkitys aloitetaan. Edelleen toivo kotiin pääsystä siirtyi. Tytöt itkivät ja ikävöivät iltaisin, kun äiti ei ole kotona. Minä turruin sairaalaan. Ainut ilo oli Nyyskä.

Parhainta kaiken keskellä oli tukiverkko, ihmiset Suomessa, Tanzaniassa, Papua-UusiGuinealla, joka puolella maapalloa. Meitä muistettiin, ihmiset rukoilivat kellojen ympäri, jotta me jaksaisimme. Jotta poika olisi terve, parantuisi. Kiittivät kellon ympäri siitä, miten Isä on ihmeellinen. Parasta oli kokea se, että sai olla suojassa, Isän hellässä huomassa. Nukuin levollisesti, maitoni nousi ennytys mittoihin, crp laski vauhdilla, ekg:n tulokset paranivat päivä päivältä, koko perhe olimme tiiviisti yhdessä ja olemme sitä edelleen. Elämme tätä hetkeä tässä ja nyt, kiittäen ja luottaen että Isä parantaa pienokaisemme ja saamme viedä kiitos aiheen eteenpäin.

Tällä hetkellä lääkityksen ehdoilla pyörii arki. Muuten poika on virkeä pieni mies, joka kannattelee jo päätänsä hienosti, on terhakka, lääkäreiden mielestä ikäistään tomerampi. Hän nukkuu hyvin, syö enemmän kuin hyvin, hymyilee perheen nähdessään. Hän on täynnä elämää ja toivon mukaan mies saa ostaa loppu kuusta myös hänen kohdalleen koruuni tummanpunaisen sydämen.

Elämä ei ehkä ole helppoa, mutta silti, se on elämisen arvoista jokaisena päivänä.

Kommentit pois päältä artikkelissa Elämän helppous

Comments are closed.