Polaroid Photo

Pictures from Muutoksen tuuli

Muutoksen tuuli

tavallisen naisen tavallista elämää

ti
2
loka '12

Ei löydy enää sanoja

Soitto lääkäriltä eilen. ”Niin teidän esikoiseltanne ei löydy, mutta pienimmältä tyttäreltänne löytyy. Ja muistahan te saitte jo aikaisemmin tulokset. Pyritään saamaan tytöille aika samalle päivälle, jotta saadaan lääkitys aloitettua.” Kiitos kuulemiin.

       Mun piti olla varautunut tähän uutiseen, mutta olinko silti tuudittautunut siihen, että menevin lapseni säästyy ilman geenin kantajuutta, sillä perusteella että jo 3/6 oli saanut pos tuloksen kokeesta. Metsään meni, niin että itkuksihan se meni. Hetki keittiön pöydän ääressä hiljaa ja sain kuivata kyyneleitä. Anteeksi pyyntöjä en kaipaa, en pahoitteluja, en mitään. Haluan selvitä tästä itse. Olenkin yhden ertyislapsen sijasta kolmen äiti ja olen ylpeä siitä. Rakastan jokaista lastani, olen huomannut näiden kuukausien aikana miten rakkaita he ovatkaan, jokainen omalla erityisellä tavallaan. Nauramme aamiaispöydässä, höpsöttelemme kaupungilla, itkemme yhdessä kun itkun hetki on, rakastamme suunnattomasti. Olemme samasta puusta, ja vahvoin suurin sydämin valmistettu. Meidät on muovattu tälläisiksi, perheemme on muovattu kantamaan geeniperimää, olemme suurempien käsien huomassa. Emme pelkää.

      Ja hei, kuka täältä hengissä selviää. Kuolema on kysymys joka tulee käsitellä ja nyt jos koskaan olen sitä itse joutunut käsittelemään. Niin karulta kuin se kuulostaakin, lapseni ovat annettu minulle vain lainaan. Nautin heistä joka hetki ja toivon saavani pitää heidät luonani omaan loppuuni saakka, mutta jos ei niin ole, jaksan kantaa harteillani raskaimman taakan jonka äiti voi joutua kantamaan. Tiedän, että heitä rakastetaan suunnattomasti, enemmän kuin he koskaan voisivat kuvitella. Olemme perheenä vahva rintama, jota ei hevin murreta.

    Kiitollisuus on varmasti se sana joka nousee illalla viimeisenä mieleeni, kiitollisin mielin saan painaa oman pääni tyynyyn mieheni viereen ja herätä siitä yhtä kiitollisena. Ympärillämme on joukko ihmisiä, jotka kantavat meitä päivittäin. Rakkaita, tuntemattomia, puolituttuja. Saamma siitäkin olla kiitollisia. Tämä on nivonut enemmän ihmisiä ympäri maailman yhteen kuin olisimme koskaan voineet kuvitellakaan. Myös hetkessä elämisen taito on karttunut, entisestään. Elämä on tässä hetkessä, tässä päivässä. Elän niin kuin se olisi viimeiseni, eikä minun tarvitsisi mitään katua. Rakastan ja sanon sen ääneen, jotta jokainen jota rakastan myös tietää sen illalla mennessään nukkumaan ja muistaa sen aamulla herättyään.

Kommentit pois päältä artikkelissa Ei löydy enää sanoja

Comments are closed.