Polaroid Photo

Pictures from Muutoksen tuuli

Muutoksen tuuli

tavallisen naisen tavallista elämää

ti
11
joulu '12

Tavallinen Tiistai

On tavallinen Joulukuinen tiistai-ilta. Olen juuri saanut pienokaiseni nukahtamaan. Menen keittiöön tehdäkseni iltelleni teetä ja leipää iltapalaksi. Mutta vastassani on päivällis astiat, päivällisruuat sekä lasten iltapala astiat.

Kun tein päivällisen, tein sen samalla viihdyttäen pienokaistani. Välissä kävin hakemassa luistelijat kotiin ja jatkoin pienokaiseni viihdyttämistä, milloin imettäen, milloin sylittäen. Sain kaksi nälkäistä ulkoilijaa pöytää. Toimiston oven pysyessä kiinni (merkkinä siitä, että työpäivä jatkuu) Kun olen vihdoin saanut tyhjennettyä astiapesukoneen, laitettua ruuan valmiiksi, katettua pöydän, laitettua lapsilleni ruuan, samalla kun pienokaiseni vaatii osaansa syöttötuolissaan, avautuu työhuoneen ovi kuin taikaiskusta. Valmis ruoka ajaa keittiöön. Syön hotkien, sillä pienokainen vaatii minua. Nousen pöydästä ensimmäisenä ja huomaan illalla korjaavani kaikkien lautaset, jääneen ruuan ja jopa roskat roskakorista. Huomasin jossain vaiheessa imuroivani kotia, lapsi sylissä roikkuen ja kuulen samalla miten olen unohtanut jonkun asian väärään paikkaan ja samalla kuinka helppoa se olisi viedä paikalleen.

 Olen lopen uupunut. Eilen valvoin pienokaiseni lääkkeen annon takia puolille öin, jonka jälkeen hän vaati jo maitoa, nukahdin lähellä yhtä. Kelloni soi aamulla, mutten jaksanut herätä sillä olinhan havahtunut mieheni lentokentälle lähtöön neljältä. Nousin tunti normaalista myöhemmin, laittelin kolme isompaa, kaunista, minulle niin rakasta tytärtäni kouluun, kaikki kävelivät yhdessä. Kuinka se näky lämmittikään äidin mieltä. Samaan aikaan pienokaiseni vaatii jo minua aamulla, heti ensimmäisenä.

 Tänään, ruuanlaiton, hakujen ja muiden asioiden hoidon lomassa havahdun, että olen unohtanut päivälääkkeen pienokaiselta. Vielä ei ole liian myöhäistä sitä antaa, mutta en pääse tänäänkään ennen puolta yhtä nukkumaan. Jos menen, unohtuu iltalääke, enkä koskaan voisi antaa itselleni anteeksi jos jotain sattuisi juuri sinä yönä, kun olin liian väsynyt.

Tavallinen Tiistai ja koirat odottaa pääsyään ulos. Saan itsekin hetken hengähtää, vetää talvista pakkasilmaa keuhkot täyteen ja puhaltaa tämän päivän ulos. Moni tässä kohtaa jo pyytää, suorastaan anelee minua luopumaan koirista. En, sillä kukaan ei voi ymmärtää miten minä noita kahta otusta tarvitsenkaan. He antavat minulle pyyteettömän rakkauden ja usein he ovat niitä, jotka näkevät kun sitä eniten tarvitsen.

 Olen väsynyt jo muistamaan, sillä arki tuhoaa paljon kaunista. Lapseni kysyi miksi sanoin puhelimessa yhden tietyn sanan, kysyi huolestuneena liittyikö se johonkin vakavaan asiaan. En osannut vastata, sillä en muistanut käyttäneeni tuota sanaa, enkä asiayhteyttä.

Arki uuvuttaa. Huomaan stressaavani koko ajan että varmasti muistaisin pienokaiseni lääkityksen. Ruoskin itseäni jos en muista, koen syyllisyyttä, huonoutta, ei minulla ole lupaa unohtaa toiselle niin tärkeää asiaa. Kaikki langat on minun käsissäni, yksin minulla ja voisinko antaa anteeksi jos tänään tavallisena tiistai-iltana olisin liian väsynyt.

Kommentit pois päältä artikkelissa Tavallinen Tiistai

Comments are closed.